Mikä kesä?

Kesä on täällä. Kai? Tai ainakin sen pitäisi olla. Ei tunnu yhtään kesältä, ei ollenkaan. Mun mielialani on jossain kuraisen syksyn paikkeilla. Kaikki mahdollinen ahdistaa, ärsyttää ja uuvuttaa. Kuulostan "masentuneelta" teiniltä. Oon ollut kipeänä, vihaan sitä. Haluan olla aina terve. Sairastaminen on ihan ajan tuhlausta. Kun on sairaana niin ei saa mitään aikaiseksi. Mulla on työpaikka, myyn lehtiä, puhelimitse. Kyllä, mä olen se ärsyttävä, ylipirteä ja rasittava nainen puhelimen päässä joka myy sulle lehtiä, joita et tarvitse. Meidän työporukka on kiva ja kannustava, mutta mua ahdistaa kun teen työtä, jolla ei oikeasti ole mitään merkitystä. Kun olin töissä koululla, musta tuntui siltä, että teen jotain, jolla on väliä. Autoin lapsia, kun niillä oli vaikeuksia koulutehtävien kanssa. Musta oli oikeasti hyötyä. Nyt mä olen niin korvattavissa tässä myyntityössä. Se ei ehkä kuitenkaan ole SE juttu. Mä mielummin olisin fyysisessä työssä vaikka rakennustyömaalla, kuin myymässä niitä samperin lehtiä. On mulla sentään jotain iloisiakin uutisia. Mä pääsin vihdoinkin kouluun! Mut hyväksyttiin TAMKiin opiskelmaan matkailun englanninkieliselle linjalle. Eli vihdoinkin ja viimeinkin pääsen aloittamaan korkeamman asteen opinnot. Siitä oon kyllä niin iloinen. Mä vaan toivon, että mun ois mahdollista suorittaa suurin osa noista mun opinnoista etänä, että operaatio "heippa Suomi" ei jämähtäisi ihan paikalleen. Mulla on ikävä mun poikaystävää. Tässä kohtaa kannattaa lopettaa lukeminen, jos ette jaksa valitusta. Stevenin oli tarkoitus tulla Suomeen kesällä. Mä oisin nähnyt sen ENSI KUUSSA. Mutta koska elämä on ihan selkeesti meitä vastaan, niin eihän se sieltä sitten pääsekään tänne tulemaan because of reasons. Mulla on niin kova ikävä, että ette ees usko. Haluaisin vaan ostaa lentolipun ja lähtee Amerikkaan nyt samantien. Oon oikeesti miettinyt sitä. Nukkuisin vaikka jossain sillan alla sitten. Stevenillä on nyt n. 3 viikon loma ja mä haluaisin olla siellä myös. Elämä on epäreilua. Vielä jonain päivänä, mä asun taas Amerikassa, tai Steven asuu täällä Suomessa. Ja sit me voidaan elää happily ever after. Ainakin mä toivon niin.

Sää?

Paistaa. Sataa. Paistaa. Tuulee.
Ihme säätä pitää. Mielelläni nauttisin pelkästä auringonpaisteesta mutta eipä taida tässä maassa se olla mahdollista.

Mun päässä on edelleen liikaa ajatuksia jos jonkinmoisia, niin koulusta mun perheeseen Suomessa kuin tulevaisuuden suunnitelmista. Mä en oikein tiedä mitä tekisin tällä elämälläni ja se on jotenkin tosi ahdistavaa. Pääsykoekutsuja ei ole saapunut joten ajattelin tehdä visiitin Suomen lähetystöön joko keskiviikkona tai torstaina ja kysyä mahdollisuudesta suorittaa pääsykokeet täällä Briteissä. Pääsykokeet ahdistaa, en todellakaan ole opiskellut tarpeeksi, tuntuu ettei millään ole mitään väliä eikä mua kiinnosta mikään pätkävertaa. Nyt parin viikon ajan oon ollu ärsyttävän angstinen ja muutenkin tosi tylsä. Valitan Lontoosta. Musta tuntuu, että mulla on ekaa kertaa elämässäni jonkin asteinen koti-ikävä. Tosi outo fiilis koska mä en ole ikinä ollut sen tyyppinen ihminen, että sairastaisin koti-ikävää. Ihan tyhmää tämä tällainen.

Lontoossa menee ihan mukavasti, ei siinä mitään. Mun pitäis vaan yrittää nauttia tästä enemmän.

Toinen angstipostaus jos viikon sisään. Helemee!

P.S. En tiedä lukeeko tätä blogia kukaan mutta mun host perheen pitää tässä pikkuhiljaa alkaa etsiä uutta perhettä ja siis jos jotain kiinnostais aupairpaukka ens syksystä alkaen niin mulle voi laittaa viestiä! Itse tulin tänne siis elokuun lopulla! :)

Kuukausi sitten..

Tasan kuukausi sitten tähän aikaan olin Heathrown lentokentällä. Innoissani. Todella innoissani. Matkalla Amerikkaan. Nyt istun huoneessani Lontoossa ja kirjoitan tätä. Voi voi sentään.

Yritän toki ajatella positiivisesti mutta aina se ei onnistu. Lontoo on mahtava paikka asua. Auapaurius on vaan lähiaikoina alkanut ahdistaa. Kaipaan yksityisyyttä, haluan olla täysin vapaa velvollisuuksista, edes pienen hetken. Välillä tuntuu, ettei jaksaisi tehdä oikein mitää ja mikään ei kiinnosta. Onneksi mulla on ihania kavereita täällä Lontoossa. Se piristää ainakin jollakin tasolla. Juttelen usein myös äitini kanssa. Kiitos Viro, ilman sinua maailma olisi skypetön! Aupairina olo nyppii aina silloin tällöin, mun perhe on ihana, ne on tosi mukavia. Joskus ajattelen, että tää ei vaan ole mun juttu. Toista vuotta en todellakaan kykenisi työskentelemään täällä.

Suomeen paluu on heinäkuun lopulla. Sain kuulla, että sain töitä elokuuksi. Se piristää kun tiedän, että teen niitä töitä sen kuukauden ja sen jälkeen saan palkan taskuun. Aupairin huima £80 viikosssa ei ole viime aikoina oikein motivoinut mua mihikään. H:kin on ollu harvinaisen rasittava viime aikoina ja valitellut jos mistä turhista asioista. Lapset ei aina ymmärrä kuinka onnekkaita ne on jos niillä on tällanen koti. Ainakaan H. ei ymmärrä. Se ottaa tän täysin itsestäänselvyytenä ja välillä tekisi mieli vaan huutaa ja sanoa, että ole hiljaa, sinulla on kaikkea, valitat turhasta. Ällöttää kun ajattelen omaa lapsuuttani, olenko ollut samanlainen? Ahdistava ajatus.

Tämä postaus vaikuttaa niin niin NIIN ikävältä ja tuntuu, että minähän se olen joka tässä koko ajan valittaa. Asun Lontoossa, minulla on työ, katto pään päällä, ruokaa ja ystäviä jotka välittävät minusta. Mikäs siis riepoo?

Kysymykseen en osaa antaa vastausta. Kaipaan yksityisyyttä, omaa rauhaa, ikävöin perhettäni, ikävöin kotiani joka ei ehkä pian ole enää kotini. Minulla on myös toisenlainen ikävä. Ikävä sinne missä sydämeni on.

Tänään on onneksi perjantai. Viikonloppu piristää mieltäni. Saan tehdä omia juttujani. Olla ystävieni kanssa.

Anteeksi angstipostaus, välillä ahdistaa.

-Tinja